Kokemuksia kotisohvalta - näkemyksiä nuorisotakuusta

Osana harjoitteluani olen koostanut selvitystä pohjoissavolaisten nuorten tilanteesta liittyen nuorisotakuuseen ja sen toteutumiseen. Tilastotietoa selvityksessä on niin nuorten lukumäärästä, koulutuksesta ja opiskeluista kuin työttömyydestä ja etsivästä nuorisotyöstäkin. Vastaavanlainen raportti julkaistiin myös viime vuonna ja tavoitteena onkin tehdä julkaisusta jokavuotinen.

Loppukeväästä, juuri ennen harjoitteluni alkua, harrastefutista pelatessani onnistuin hajottamaan vasemman polveni. Reilu kolme viikkoa töissä kepeillä kinkattuani pääsin leikkaukseen ja sen myötä jäin harjoittelustani sairaslomalle. Väitän, että risan polveni ja sen korjaamisesta aiheutuneen sairasloman myötä ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, jotakin enemmän.

Sairaslomani aikana tuntui siltä, että olisi todella helppo vain jämähtää paikoilleen ja jäädä kaiken tekemisen ja toiminnan ulkopuolelle. Kotona makaaminen, ympäri vuorokauden nukkuminen, lukeminen ja tv-sarjojen tuotantokausien tuijottaminen puuduttivat, mutta silti ei oikein muutakaan jaksanut, tai kiinnostanut, tehdä. Asioiden aikaansaaminen vaati paljon. Väsyneenä fysioterapia-ajan varaaminenkin tuntui vaikealta.

Onneksi elämässäni oli, ja on toki edelleenkin, monta osallisuutta ja aktiivisuutta lisäävää ihmistä ja asiaa. Fysioterapeuttiäiti, joka patisti kuntouttamaan polvea. Poikaystävä, joka toi kaupasta ruokaa ja käski mennä suihkuun. Perhe, sukulaiset ja kummit, jotka kyselivät joka päivä kuulumisia ja lähettivät piristääkseen ihan oikeaa postia. Ystävät, jotka tsemppasivat ja tulivat luokseni, kun itse en mihinkään päässyt. Vuoden vanha kummipoika, joka kyläillessään piristi hymyllään ja säheltämisellään. Motivoiva työ, johon halusin mahdollisimman nopeasti palata.

Polven parantuessa sain vihdoin varata painoa jalalleni ja käytin muutaman päivän opetellen uudelleen kävelemään. Kun kävely alkoi jotenkuten taas sujua, päätin, että on aika palata töihin. Linkkasin ja kinkkasin, virittelin työpisteeni polviystävälliseksi ja jumppailin töideni ohessa. Työpäivä hujahti nopeasti. Kotiin tultuani väsytti todella paljon. Illalla valmistaessani eväitä seuraavaa työpäivää varten en väsymyksestä huolimatta voinut olla hymyilemättä. Ihanaa, että kotona makoilun lisäksi oli vihdoin muutakin tekemistä. Pääni ei enää tuntunut hajoavan, sain muutakin ajateltavaa. Väsytti, mutta olin onnellinen.

Iältäni kuulun nuorisotakuun piiriin – vielä vähän aikaa alle 25-vuotiaisiin, mutta pian 25–29 -vuotiaisiin vastavalmistuneisiin. Olin sairaslomalla kolmisen viikkoa. Se on oikeastaan todella lyhyt aika. Ainakin jos sitä vertaa nuorisotakuun kolmen kuukauden määräaikaan. Silti jo kolmen viikon aikana väsähdin, en innostunut oikein mistään ja hukkasin normaalisti leveähkön hymyni.

Yksin kotona makaaminen ei motivoi ketään, eikä kaikilla ole lähipiiriä, joka nostaa – vaikka väkisinkin – ylös ja ulos kotisohvalta. Pidetäänhän siis yhdessä huolta nuorisotakuun toteutumisesta, jotta muutkin nuoret voivat todeta olevansa onnellisia ja miettiä hymyillen seuraavaa (työ)päiväänsä - vaikka kuinka väsyttäisi. Yli kolme kuukautta on pitkä aika.

Keppien kanssa koko kesän kinkkaillut korkeakouluharjoittelija Kuopiosta

Edla Inkilä

Pohjois-Savon ELY –keskus

Selvitys nuorten tilanteesta ja nuorisotakuun toteutumisesta Pohjois-Savossa on luettavissa täällä:

https://www.dropbox.com/s/0tin4u8npdy7y2r/Nuorten%20tilanne%20ja%20nuorisotakuu%20Pohjois-Savossa%202015.pdf?dl=0

Miten osaan kertoa, mitä osaan?

En ole oikeastaan koskaan tarkkaan tiennyt, mitä haluan isona työkseni tehdä. Ensimmäisen ulkomaan matkani jälkeen pikkutyttönä halusin lentoemännäksi tai matkaoppaaksi, vähän vanhempana ammattijalkapalloilijaksi. Viittomakielentulkin, tähtitieteilijän, liikunnanohjaajan ja kirjailijan työt ovat niin ikään haaveissani joskus vilahtaneet. Kovinkaan suurta paloa en kuitenkaan mitään ammattia (paitsi ehkä tuota huippufutaria) kohtaan ole koskaan tuntenut. Lukion jälkeenkin mietin viimeiseen mahdolliseen päivään saakka, minkä saamistani opiskelupaikoista otan vastaan.

Kuten monista eri haaveammateista voinee päätellä, olen aina ollut kiinnostunut vähän kaikesta, matematiikasta psykologiaan ja liikunnasta uskontoon. Tällaiselle asioita pohtivalle ja kaikesta kiinnostuvalle joku melko yleinen ja laaja tutkinto lienee hyvä koulutusvalinta. Sen taisin silloin lukion jälkeen opiskelupaikkavalintaa pohtiessani lopulta oivaltaakin, kun yhteiskuntapolitiikan kohdalle raksitin ottavani opiskelupaikan vastaan. Toisaalta alani yleisyys ja laaja-alaisuus tuntuvat joskus myös ahdistavilta. Sukulaisille ja tutuille on vaikea selittää tarkasti, mitä oikein opiskelen tai mihin menen valmistuttuani töihin. Välillä sitä on vaikea hahmottaa itsekään.

Korkeakoulutettujen alle 35-vuotiaiden työttömyydestä kokoamassani selvityksessä asian parissa työskentelevät toimijat korostivat mm. työnhakutaitojen ja oman aktiivisuuden tärkeyttä. Korkeakoulututkinto itsessään ei enää ole tae työllistymiselle, vaaditaan muutakin. Omaa osaamista pitäisi osata tunnistaa ja tuoda ilmi – mielellään vielä konkreettisin esimerkein. Putkimies osannee kertoa osaamisestaan käytännöllisesti, samoin hammaslääkäri. Mutta mitä konkreettista, alaani liittyvää minä, yhteiskuntatieteilijän alku, osaan?

En osaa korjata putkia tai paikata hampaita. Sen sijaan olen oppinut näkemään yhteiskunnan uudella tapaa ja väitän jopa ymmärtäväni siitä jotakin – jos se ylipäänsä on mahdollista. Osaan olla kriittinen ja kyseenalaistaa – ainakin välillä. Uskon myös hahmottavani laajoja kokonaisuuksia melko hyvin ja osaavani poimia niistä olennaisen. Ei kuitenkaan kuulosta kovin konkreettiselta, eihän?

Aikapa paljon olisi siis minullakin kehitettävää oman osaamiseni sanoittamisessa. Mielestäni on paljon helpompaa luetella opintojeni ulkopuolella oppimiani taitoja. Pomputtelen jalkapallolla monta kertaa. Osaan johtaa kokouksessa puhetta. Uskallan roikkua puussa pää alaspäin ilman käsiä. Saan lapset innostettua liikkumaan. Olen hyvä googlettamaan. Letitän itselleni ranskanletit vaikka silmät kiinni. Nämä kuulostavat jo melko konkreettisilta taidoilta, vai mitä? Harva yhteiskunnallisen alan työnantaja kuitenkaan arvostanee letitystaitoa tehdessään rekrytointipäätöstä.

Uskon, että etenkin generalistialoilla, kuten yhteiskuntatieteetkin ovat, opintoihin olisi hyvä kuulua konkreettisten työllistymistä edistävien taitojen opettelua ja urasuunnittelua. Olisi hienoa, jos osana opintoja mietittäisiin, miten kertoa omasta, korkeakoulussa hankitusta, työelämää tukevasta osaamisesta. Ohjaan sivutyönäni/harrastuksenani lapsille liikuntaa. Siellä olen ottanut tavakseni päättää liikuntatuokiot kysymällä, mitä uutta kullakin kerralla opimme. Varmasti samaan tapaan myös opintojen lomassa tekisi hyvää miettiä, mitä – enemmän tai vähemmän – konkreettista oikeasti oppii. Vaikkei luennoitsija uuden oppimisesta välttämättä kysykään, voinee jokainen opiskelija esittää kysymyksen itsellensä.

Silloin tällöin mietin olisiko osaamisestani kertominen ja työllistymiseni helpompaa, jos olisin lukion jälkeen opiskelupaikkavalintaa pähkäillessäni päättänyt toisin ja ottanut vastaan kätilön opiskelupaikan yhteiskuntatieteellisen sijaan. Sitä en luultavasti tule koskaan tietämään. En kuitenkaan aio murehtia tai voivotella. Viihdyn alallani ja onnekseni työnhakutaitoja, kuten mitä tahansa taitoja, voi harjoitella. Valmistuessani vielä tämän vuoden puolella aion osata kertoa yhteiskuntatieteellisestä osaamisestani myös konkreettisin esimerkein!

Edla Inkilä

Korkeakouluharjoittelija

Pohjois-Savon ELY -keskus

Selvitys ”Korkeakoulutetut alle 35-vuotiaat – koulutuksesta ja työllisyydestä Pohjois-Savossa” on luettavissa täällä:

https://www.dropbox.com/s/lh423ljtg6guqum/Pohjoissavolaisten%20alle%2035-v%20korkeakoulutettujen%20ty%C3%B6tt%C3%B6myys.pdf?dl=0